Eri esittäjiä: Nyt kolisee

Warner

Nyt kolisee. Vaikka 2014 ei ole vielä edes puolivälissä, uskallan väittää että tässä on kotimaisen musiikkivuoden nerokkain idea. Jos viime vuonna Palefacen, Tommy Lindgrenin ja Redraman erinomainen yhteistyö Ricky-Tick Big Bandin kanssa oli ennalta arvattavaa ja ehkä hivenen laskelmoituakin, nyt tuskin kriittisinkään vastustaja voi heilutella samaa korttia.

J. Karjalaisen menestysalbumi Et ole yksin (josta en suostu käyttämään sanaa paluulevy, sillä kaukana soittolistan mukavuusalueesta tehty Lännen-Jukka-trilogia oli erinomainen) taipuu hip hop -versiona kahden maailman ja musiikillisen ajan sulautumaksi upealla tavalla. Sen saumaton ja tyylikäs mutta luova yhteistyö onkin ollut sitä aivan alusta asti: J. ja hänen rumpalinsa Janne Haavisto itse juttelivat niitä näitä Ruisrockin backstagella, kun Haavisto totesi että Et ole yksin sisältää "yllättävän paljon kätkettyä hip hoppia".

Siitähän se sitten lähti, sillä keskustelun kolmantena osapuolena sattui olemaan Paleface. "Karri Kalpeanaama" lähti vetämään projektia ja kirjoitti listan levylle haluamistaan hip hop -tekijöistä. Periaatteessa samoilta syvän Etelän puuvillapelloilta ponnistavat blues ja hip hop sointuvatkin luontevasti yhteen. Suomalaiset hip hop -huiputhan tekevät aivan samaa kuin Karjalainen tai vaikkapa Tuomari Nurmio: sulauttavat vierasta kulttuuria omaan ja punovat siitä sinivalkoisten sävelten uutta dna:ta.

On syytä painottaa, että Nyt kolisee ei todellakaan ole mikään remix-albumi. Siihen viittaa oivasti myös levyn nimianagrammi. Karjalainen on kyllä kaikkien kanssa, mutta alkuperäiset palikat on laitettu täysin eri järjestykseen - ja mukaan otettu vähintään saman verran uusia. Tekijöiden nimilista puhukoon tasonsa puolesta: Solonen & Kosola, Pyhimys, Tommy Lindgren, Asa, Stepa...

Ja tietenkin Paleface, joka laittaa ensin Sidi Hossni Boudalin kanssa Kreosoottii aivan uudelle Ingouba-kiertoradalle, palatakseen lopussa isomman possen kanssa tekemään komeasti Historiaa (Mennyt mies). Huomattavaa onkin, että vaikka levyllä on myös päälle liimatun tuntuisia Karjalais-viittauksia, ilahduttavan moni artisti on lähtenyt tekemään itsenäistä taideteosta joka parhaassa tapauksessa keskustelee alkuperäisen kanssa. Kun Karjalaisen Riisinjyvä laittaa muutamassa rivissä pakettiin kaukomaaturismin sekä kriittisestä että turistin näkökulmasta äärimmäisen kauniisti, Tommy Lindgren irrottaa siitä puolitoista säkeistöä ja rakentaa päälle toimivaa maailmantuskapohdintaa (Mitätön). Paleface ja Lindgren ovatkin suomalaisen hip hop -historian suurmiehinä vuodesta toiseen niitä harvoja kotimaisia räpäyttäjiä, joiden tekstit kestävät tarkastelua myös asiayhteydestään irrotettuna. Toki genrekin on yhä verrattain nuori.

Ainoastaan yksi levyn 13 esityksestä lähtee kenties etukäteen "helpoimmalle" tielle, rakentamaan räpätysosiot puhtaasti säkeistöiksi ja toistamaan alkuperäisen kertosäkeen sellaisenaan. Hyvä että lähtee. Heikki Kuulan reggaeksi vedetty Ilonalle tuntuu nimittäin välillä jopa vielä paremmalta kuin alkuperäinen Sydänlupaus.

Muutama remix-versiolta kuulostava veto pudottaa hivenen ylipitkän albumin kaikkein korkeimmalta korokkeelta, mutta levyltä löytyy silti puolen tusinan verran täyden kympin suorituksia. Edellä mainittujen lisäksi tähän kastiin kohoavat ainakin Junon & Alex Sandungan Mi chica canela (Marquita), joka on myös multi-instrumentalisti Abdissa Assefan taidonnäyte. Siinä kohtaavat paitsi hip hop ja americana myös Kenia, Gambia, Yhdysvallat, Havanna ja Kruununhaka. Monikulttuurisuutta jaloimmillaan.