Julkaistu: 23.04.2016
Arvostelija: Heikki Väliniemi
Eppu Normaalin 40-vuotisjuhlan kunniaksi Ylöjärven ylpeys saa tribuuttialbumilleen jo jatko-osan. Eräänlainen Suomen ennätys kenties tämäkin? Artistikatras on yhtä sekalainen seurakunta kuin ykkösosassakin, mutta näinhän se tuppaa tällaisissa kunnianosoituskokoelmissa muutenkin olemaan. Tämä johtaa tietenkin siihen, että tribuuttilevyt ovat - jos ei nyt aivan tuomittuja epäonnistumaan - niin epätasaisia ja jossain vaiheessa kokonaisuutta myös hermoja raastavia musiikkituokioita.
Esiintyjät ovat niminä tällä kertaa piirun verran kiinnostavampia, ellei nyt pidä vaikkapa ykkösosassa mukana ollutta Reijo Taipaletta kiinnostavana, koska kyseessä on...noh, Reijo Taipale. Tämä johtaa siihen, että alkuperäisestä Eppu-keitoksesta etäännytään keskimääräistä enemmän - hyvässä ja pahassa. Samaan aikaan ykköslevyn Pimeyden tangon (Pariisin kevät) ja Lautturin (Egotrippi) tasoisia täyden kympin vetoja ei kuulla. Joskin Egotripin versiointikin oli äänitetty jo vuosia aiemmin.
Tällä kertaa aika on tainnut pikemminkin olla rajallista - tai siltä se ainakin tuntuu. Esimerkiksi Jukka Takalon sinänsä veikeään Suomi-ilmiön synapop-versiointiin olisi voinut ottaa useamman lauluoton, niin kylmiltään vedetyltä se kuulostaa. Onnistuneimmista tulkinnoista persoonallisin on Iisan Löydän ja menetän, osittain jo sen takia että laulu ei kuulu kaikkein tunnetuimpiin Eppu-kappaleisiin. Toisaalta, sekin on Iisa-muottiin siivilöityä Eppua, joten kovin kauas mukavuusalueeltaan ei hänkään etene.
Persoonallinen Le roi yllättää kiehtovalla hard rockin ja Leevin yhdistelmällä, vaikka kovin uusille urille alkuperäisestä ei päästäkään. Samaa voi sanoa Pimeys-orkesterin Urheiluhullusta, johon tuodaan oivia pieniä nyansseja. Ville Leinonen & Enkelit tavoittaa vastaansanomattomasti Näin kulutan aikaa -laulutekstin pysähtyneisyyden tunnelman ja vaikka Jarkko Martikaisen ja Luotettujen miesten Balladi kaiken turhuudesta ei yllä alkuperäisen notkeuteen, se on hieno ja riittävän omannäköinen esitys.
Levyn loppupuolen manserokkarit menevätkin sitten melkoisella autopilotilla, jossa trilogia “huipentuu” Yön laahaavan yksitotiseen Tahroja paperilla -iskelmäversiointiin. Kun muutaman vuoden takaisella Leevi-tribuutilla taattua pahennusta puristien keskuudessa aiheuttanut Ville Leinonen käyttäytyy tällä kertaa hillitysti, parvekkeelta kuseksijan rooli lankeaa luontevasti Ristolle. Jukka Nousiaisen mahtavalla banjolla ryyditetty, musiikillisesti oivaltava Voi kuinka me sinua kaivataan hukkuu kuitenkin harmillisesti efektoidun robottilaulun kylmyyteen.
Kokoelmia koti-Suomesta ja suuresta maailmasta.