Eri esittäjiä: Rock in Finglish

Johnny Get The Rifle

Kuuden suomalaisen englanninkielisellä laululla rock-pohjaista soittoaan koristelevan yhtyeen yhteistyö-albumi Rock In Finglish tähtää bändien tunnettavuuden lisäämiseen. Melkein jokainen on jo monen vuoden ajan "vaaninut pinnan alla" joten perusasiat ovat alusta loppuun kohdallaan. Niinpä kollektiivisen työn osalta kaikki ovat yhtä lailla veturin asemassa, yksikään bändeistä ei jää biisinkynänsä puolesta toisten vetoavun varaan. Toki omaan korvaan punkista alternative rockin kautta melodisesti popimpaan ilmaisuun ulottuvan levyn materiaalista ne melodisesti koukukkaimmat nousevat parhaiten esille - johtuen toki omista mieltymyksistä. Uusin tulokas Dawn on levypaketin mielenkiintoisimpia.

Tummalla ja ärhäkästi säröriffittelevällä vaihtoehtorockilla homman käynnistävä Clark Kent osaa hienosti rauhoittaa Rewind Erase Reliven kerrollaan aina tunnelmalliseen näppäilyyn asti, josta on hyvä nousta jälleen riffien aallonharjalle. Shortest Straw etenee tasapaksummin, eikä Teräsmiehen alter ego oikein vieläkään nouse biiseillään esille tai perushyvän yläpuolelle. Pääkaupunkilainen nuori Dawn jatkaa hiukan samoissa maailmoissa, mutta onnistuu yhdistämään melankolisesti värisevän laulun toiveikkaasti väreilevään soittoon mukavan hengittävästi ja melodisilla koukuilla. Remenber Me tarttuu hyvin korvaan ja akustisempi I´ll Carry You Home tarjoilee pakettiin komean voimaslovarin. Sytkärit heilumaan!

Hiukan punkimpaa otetta edustava helsinkiläinen Fumble pistelee mukavan pirteästi ja yksinkertaisen tarttuvilla koukuilla. Vaikka Black Box Recorder ja This Must Be Love eivät missään nimessä ole sarjassaan huonoja esityksiä, niin Fumblen annissa tiivistyy ehkä jokaisen yhtyeen suurin haaste - millä luoda niin omaleimaisia esityksiä että noustaan divarisarjoista isompaan liitoon? Monesti se on niin pienistä asioista kiinni - kuka tuntee kenet, löytyykö biisikynästä juuri se yksi erityinen hitti, onko aika otollinen... Lucy Was Drivingin kohdalla ei oikeastaan meinaa huomata että vaihtuiko se bändi taas, vaikka tyyli onkin hieman erilainen. Jälleen biisiparista rauhallisempi, akustisesta näppäilystä kiireettä heräilevä I Don´t Want To Save The World jättää mieleen vahvemman muistijäljen, vaikkei siinäkään mitään sen suurempaa innovaatiota ole.

Aiemmin vastaavanlaisia keitoksia mm. ska-rytmeillä maustanut espoolainen Stonetone paahtaa tällä kertaa päällekäyvän jykevästi isoluisen modernin punkin/alternativen parissa mutta löytää myös pienesti kaikuisen nytkeen toisella edustajallaan. Mätkeestä huokailevaan sisäänhengitykseen vaihteleva kaava ei huku huohotukseensa muttei myöskään tiivistä kaavasta sen erityisempää, vaikka vaihtelevuutta onkin mukavasti. On oikeastaan hassua kuinka samalta niin moni levyn esityksistä kuulostaa, ikään kuin olisivat saman bändin tuotoksia. Ehkä juuri siksi ne melodisimmat ja yksinkertaisimmilla kertosäekoukuilla varustetut nousevat esiin? Siitä hyötyy ainakin paketin päättävä kimalteleva The Spyro, jonka jäsenten ymmärrys melodiakoukun päälle on tuttua jo edellisistä yhtyeistä. Huohottaen hölkkäävä mutta yksinkertaiseen koukkuun luottava Teleport My Heart on pikkuhitti, Desert Cubella yhtye haluaa haastaa helpon tiensä meuhkaavampaan suuntaan, mutta jää ihan kivaksi kokeiluksi.