Garage Sale on espoolaisten kaveribändien yhteistyön tulos, jonka tarkoituksena on saada oman ja kaverien bändien nimiä tunnetuksi. Nämä neljä, enemmän tai vähemmän punk-lokeroon kuuluvaa orkesteria julkaisevat kokoelmalla nipullisen uusia biisejä ja useimmat työntävät vielä yhden ennestään tutun kappaleen uusien tueksi.

Ensimmäisenä vastaan tulee Blossom Hill; melodista, simppeliä, yhdellä kitaralla veivattua punkrockia, joka on helppoa kauraa kuunneltavaksi. Kyseessä on omakustannebändi, vaikka Eurooppaakin kolmikko on keikkalavoilta käsin nähnyt. Musiikissa korvaanpistävää on laulajan Billie Joe Armstrong meets Disney -ääni, joka saattaa jakaa mielipiteitä, joskin oma suhtautumiseni siihen on melko neutraali. Avausbiisi Neighbourhoods on kertsin kompinhidastuksia myöten tuttuja kaavoja hyväksikäyttävä, mutta silti lätyn toimivimpia biisejä. Tyhjänpäiväinen HC-rämistely Leave Me Alone puolestaan edustaa tasoltaan kokoelman toista ääripäätä.

King Starin Ska-Bi-Doo-sinkku oli alkukesästä hehkuttamisen arvoinen, mutta uusimmat tuotokset eivät pysty samaan. Bändin parasta antia tälle kokoelmalle onkin vähemmän vakavalla naamalla väännetty Sieg Heil To The Brother muiden biisien jäädessä kokoelman perushyviksi tukirakenteiksi. Ei siis kuraa, mutta odotin parempaa. Aiemmin bändi on näyttänyt olevansa parhaimmillaan hieman popeimmissa, monivivahteisissa kipaleissa, kun tämän kokoelman biisit edustavat suoraviivaisempaa rokkipunkittelua.

Jos kuningastähti loistaa puolivaloilla, Lame Duck näyttää olevansa vähintään viimevuotisen Chaos Theory -EP:n tasolla. Punk-balladi Tonight on todella hyvä biisi ja löytyypä kokoelmalta myös bändin ikivihreä Antihero. The Re-Tards puolestaan on nelikon heikoin lenkki. Kieli poskella kiskottu rämistelypunk ei toimi oikein missään vaiheessa ja vokalistille suosittelen lämpimästi laulutunteja, tai sitten muun bändin puolelle radikaaleja toimia laulajanpaikkaa ajatellen.

Levyn kokonaistaso on aika peruskamaa, ehkä hieman sen yläpuolella. Muutama oikeasti hyvä ralli, muutama perushyvä sen tukena ja sitten muutama heikommanpuoleinen kappale. Kaksitoista biisiä yksikitaraista musiikkia ei valtavasti innosta, kun se vielä on pääasiallisesti sointujen hakkaamista. Yhdestäkään biisistä ei taida tulla minulle pitkäaikaista ystävää, joten Garage Sale jää levyhyllyyni vähemmän arvokkaaksi palaseksi, kuin mitä sen osien summa oikeastaan on.