• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Eri esittäjiä: Sin-Atra

Armoury

Bob Kulick tekee sen taas! Useista tribuuttilevyistään tuttu kitaristinplanttu on valinnut tällä kertaa kohteekseen/uhrikseen itsensä swingin ja Las Vegasin useasti kruunatun kuninkaan - Frank Sinatran.

Kulick ei ole luopunut vanhasta kaavastaan, joten tälläkin kerralla biisit on puristettu metallisiksi pläjäyksiksi, joita laulamaan on haalittu joukko raskaamman sarjan vokalisteja. Taustabändi on joka raidalla sama, Kulick vastaa kitarasta, bassoa paukuttaa Billy Sheehan, rumpujen takaa löytyy Brett Chassen ja paketin täydentää kosketinsoittaja Doug Katsaros, joka on vastannut myös kiekon orkesterisovituksista.

Kuten tribuuttilevyillä niin usein, myös nyt osa versioista on huomattavasti onnistuneempia kuin toiset. Heti alkajaisiksi kuullaan eräs hersyvimmistä siivuista, kun Devin Townsend lataa tiskiin näkemyksensä New York, New Yorkin syvimmästä olemuksesta. Ol´ blue eyes ei tietääkseni juuri välittänyt metallista, mutta veikkaanpa että jopa Frank olisi hyväksynyt Townsendin version jo yksistään sen suunnattoman energiatason takia. Onnistumisten joukkoon on luettava myös Dee Sniderin mylvimä It Was a Very Good Year, jossa vanhaa rallia on jatkettu Led Zeppelinin Kashmirilla. Liitto ei ehkä vaikuta luettuna lupaavalta, mutta se toimii – sittenkin.

Useammalla raidalla tyydytään ainoastaan päällystämään pinnat raskaalla metallisoundilla, mutta Franky Perezin johdolla vetäisty High Hopes on raikas poikkeus tästä kaavasta. Rehvakkaan punkahtava toteutus ja silmille käyvä laulu tekevät kummaa keskellä metrimetalliksi kallistuvaa loppusuoraa.

Kiekon selkeimpiä rimanalituksia on Strangers In The Night, joka oli aikoinaan upea biisi, mutta kun Anthraxin Joey Belladonna yrittää nyt pihistä siihen eloa on lopputulos lähinnä säälittävä. Miltei yhtä ponneton on Geoff Taten Summer Wind tulkinta, joka onnistuu hukkaamaan upean kappaleen kaiken potentiaalin jonnekin mahtipontisen patsastelun tuolle puolen. Kummankin herran palkeita on kadonnut voima jo aikaa sitten, ja sen myös kuulee. Sapiskaa ansaitsee niin ikään Glenn Hughes, jonka näkemys I´ve Got You Under My Skin -siivusta osoittaa, ettei tribuuttilevyllä ole ollut minkäänlaista rajoitinta tyylittömyyden suhteen.

Kai joku näitä tribuuttilevyjä yhä ostaa, sillä miksi muuten niitä tehtäisiin, tosin touhun motiiveja ei voi kuin ihmetellä. Sin-Atra tarjoaa pari naurunhörähdystä ja napakkaa näkemystä, mutta sen syvempää vaikutusta kiekolla ei ole.