Locomotive Records

Tribuuttialbumit ovat yksi musiikkibisneksen ärsyttävimmistä ja turhimmista lieveilmiöistä. Usein niitä julkaisevat pienet levy-yhtiöt, jotka yrittävät pahimmillaam vain kalastella helppoa rahaa ja mainetta houkuttelemalla tusinaluokan artisteja versioimaan jonkun tunnetun artistin musiikkia. Ainoa oikea lähtökohta ja oikeutus tribuuttien julkaisemiselle on kunnioittaa merkittävän artistin tai yhtyeen uraa ja saada sitä kautta ehkä uusia kuulijoita alkuperäiselle musiikille. Erittäin usein tribuutit epäonnistuvat surkeasti. Melkeinpä tuntuu, että niille valitaan varta vasten sellaisia tulkintoja ja/tai artisteja, jotka eivät uskalla tuoda kappaleisiin minkäänlaista omaa näkemystä. Tällöin kappaleet jäävät pelkiksi hiilipaperikopioiksi vailla minkäänlaista funktiota. Ylipäätään yksittäiset coverkappaleet saattavat toimia hyvinkin mallikkaasti jos versioija on rohjennut pureutua omalla persoonallaan arvostamaansa kappaleeseen, mutta hyvin harvoin kokonainen levyllinen lainamateriaalia toimii itsenäisenä, ylväänä taideteoksena.

Tällä kertaa tribuuttijulkaisujen soppaan iskee lusikkansa espanjalainen Locomotive Records, jonka Led Zeppelin-tribuutilla 12 divaritason heviartistia tempoilee poikkeuksetta onnettomin tuloksin legendaarisen yhtyeen biisien parissa. Led Zeppelin ponnisti bluesin sielukkuudesta, tällä levyllä bluesia on vain masentava yleisilme. Yksikään yritys ei ole maininnan arvoinen, vaikka onkin yllätys ettei puhkiversioitu Stairway to Heaven olekaan niistä huonoin. Lähes jokainen lurjus yrittää kuulostaa esikuvayhtyeeltään, mikä on tietenkin täysin tuhoontuomittu yritys jo senkin vuoksi, että Led Zeppelinissä tunnelmalla ja intensiteetillä oli aivan yhtä tärkeä rooli kuin musiikilla. Ennen kaikkea Led Zep oli neljän persoonan muodostama yhtye, jonka magia kehkeytyi juuri näiden tiettyjen henkilöiden vuorovaikutuksesta. Led Zeppelin itsekään ei kyennyt luomaan eikä esittämään musiikkiaan uskottavasti jos yksikin ydinkokoonpanon jäsen puuttui, joten onkin melko surkuhupaisaa ajatella miten siihen pystyisi lauma alasarjojen hevityöläisiä.

On erittäin vaikea uskoa, että kukaan intoutuisi Led Zeppelinin ystäväksi kuuntelemalla näitä tunkkaisia heviveivauksia, joissa ei ole tietoakaan Led Zeppelinin ilmavuudesta ja sfääreistä. Silloin kun on kappaleita on yritetty sovittaa hieman uuteen uskoon, on se tehty tyypillisin suoraviivaistavin heviklisein. Viimeinen niitti on se, että suurin osa laulajista yrittää väen vängällä kuulostaa Robert Plantilta Kuvaavaa onkin, että tässä joukossa Grave Diggerin läpiluku No Quarterista tuntuu virkistävältä ja raikkaalta jo sen vuoksi, että laulaja mörisee yrittämättäkään revitellä Robert Plantin rekisterissä (eipä hänellä toisaalta olisi kykyäkään siihen). Jos Locomotive olisi toiminut viisaasti, olisi se käyttänyt nämäkin rahat erinomaisen Before The Dawnin ensi vuonna ilmestyvän debyytin markkinointiin.